Huomenna on se ensimmäinen tuomiopäivä (mikäli saan kirjat postissa), jolloin hylkään (melkein) kaiken sosiaalisen elämän reiluksi yhdeksitoista viikoksi. Huomenna otan itseäni niskasta kiinni ja vietän päivät neljän seinän sisällä joko kirjastossa tai kotona, mahdollisesti myös mökillä ja kämpillä tietenkin valmennuskurssin ajan. Ehdin tosin tulla tutuksi Tampereen kirjaston lukusalin kanssa. Tulen varmasti solmimaan melkoisen viharakkaus-avioliiton kirjojen kanssa. Ja toki siinä sivussa koettelemaan vanhempieni ja poikaystäväni hermoja, kaverit todennäköisesti tietävät pysyä turvallisen matkan päässä minusta provinssi-viikonloppuun asti, jolloin viimein tämä tuska on ohi. 

Tätä viikkoa olen odottanut, ja pelännyt, siitä asti kun syksyllä aloitin koulun. Toivonut sen tulevan pian ja välillä toivonut, että olisi mahdollisimman pitkä aika ennen tätä hetkeä, kun joudun laittamaan kaiken peliin, jotta unelmani olisi hieman lähempänä toteutumista. Tilanne on hyvin lähellä urheilijan arkea - voittajan on helppo hymyillä, mutta häviäjä tuskin kukaan tahtoo olla, mutta jonkun on silti aina oltava se, joka ei saavuta tavoitettaan.

Toivon jaksavani paremmin kun vuosi sitten. Toivon olevani valmiimpi tähän nyt. Toivon, enemmän kuin mitään muuta, että olen yksi niistä onnellisista, joka saa lukea nimensä hyväksyttyjen listalta heinäkuun puolessa välissä. Olen valmis laittamaan koetukselle kaiken mitä minulla on.

Huomenna kirjojen aiheet viimeinkin paljastuvat ja toivottavasti onni kerrankin suosisi edes sen verran minua, että saisin mieluisia lukuaiheita!